Qualified as a cantor-organist at the Sibelius Academy 1972, as a music theory teacher 1975 and organ diploma 1978 as a pupil of Enzio Forsblom. Teacher at the Sibelius Academy 1973-, lecturer in organ music 1983- with special reference to organ improvisation and liturgical organ playing. Cantor-organist at Järvenpää Church 1975-83. Member of the committee of the Centre for Worship and Music of the Finnish Evangelical-Lutheran Church 1979-86 and of the Worship committee 1988-97. Debut at the Lahti Organ Festival 1978. Published a number of liturgical works for organ and choir and two chorale partitas for organ (Fazer) and a text book Tekstimotetista kantaattiin (Publication 4 of the Church Music Department).

Tämän sivun kunniavieras on isoisäni Johannes Haapasalo.

Johannes Haapasalo (1901 - 1989) oli tavallinen suomalainen mies, joka virkatyönsä ohella oli kiinnostunut monenlaisista asioista kuten musiikista. Vaarin kaverina pääsin jo poikasena kiinni musiikkiin liittyviin kiehtovuuksiin, ja vaari seurasi kannustaen nuoren muusikon askelia opin tielle ja ammattiin.

Johannes syntyi Valkealan Ruotsulan kylässä (sittemmin Kuusankoski) lautturi Matti Hackmanin (vuodesta 1906 Haapasalo) ja vaimonsa Annan (s. Lipponen) ennestään kaksilapsiseen perheeseen yhdessä kaksossisarensa Impin kanssa 24. päivänä tammikuuta 1901. Kaksosten syntyminen ja varsinkin eloon jääminen oli tuohon aikaan sen verran tärkeä tapahtuma, että se ikuistettiin valokuvaan ilmeisesti kesällä 1901. Kaksoset Impi ja Johannes ovat vanhempiensa sylissä. Seisten poseeraavat jo teini-ikäiset pojat Matti ja Nestor, edellisellä vuosisadalla syntyneet.

Johannes-vaarini vanhemmat Anna ja Matti olivat tulleet Kuusankoskelle muutamaa vuotta aiemmin vähän etelämpää Elimäen Vilppulasta. Annetaanpa Johanneksen kertoa itse vanhemmistaan:

"Isäni syntyi vuonna 1859 Iitin Kukonojan torpassa. Sinne meni isäni vaimoksi Anna Aatamintytär, joka asui Elimäen pitäjän Vilppulan kylässä ja oli syntynytkin siellä vuonna 1868. Kylä sijaitsee lähellä Korian asemaa. Hän asui äitinsä ja tämän veljen mökissä, jonka nimi oli Lipposen mökki.  Vanhempani asuivat jonkun aikaa vielä Kukonojalla. Isäni oli käynyt suutarin opin ja hän ja äitini muuttivat vuonna 1885 Vilppulan kylään, sillä äitini äiti oli jo vanha ja hänen veljensä vielä vanhempi, joten hän tarvitsi hoitoapua. Siksi isäni luovutti osuutensa vanhemmalle veljelleen Erik Hackmanille. Siellä asuivat he 10 vuotta. Vanhin veljeni aloitti siellä kansakoulunsa, mutta Nestori ei käynyt siellä koulua. Siihen aikaan oli tapana, että järjestäjän piti pilkkoa koulun lämmitykseen tarvittavat puut, mutta kun Matti oli niin pieni, niin isäni kävi siellä pilkkomassa puut. Kun äitini hoiti enonsa, niin tämä testamenttasi mökkinsä äidilleni, ja sitten kun isäni vuonna 1895 muutti Kuusankoskelle, muuton suoritti isän veli Erik, joka neljällä hevosella kuljetti mökin hirret ynnä muut ulkorakennukset, jotka olivat kelvollisia. Hirsirakennukset numeroitiin ja niiden mukaan järjestettiin samaan järjestykseen kivijalan päälle."

Mikä toi torpparinpojan maaseudun rauhasta teollisuuden ääreen, Kymijoen partaalle? Torpparien olot vaikeutuivat nopeasti 1800-luvun lopulla, mutta Matti Hackman oli jo aiemmin lähtenyt suutarin ammatin vilkkaampiin afääreihin ja asettunut Korian asemankylään Viipurin radan lähelle; samaisen radan rakennustöihin hän oli jo aivan poikasena 1860-luvun lopussa päässyt mukaan, kun ratapenkkoihin ajettiin hevoskuormittain hiekkaa. Matti-isään oli ilmeisesti tarttunut yrittäjän mieli olosuhteiden niin salliessa. Ehkäpä joku tuli ehdottaneeksi siirtymistä suutarin töistä isommille markkinoille. Näin muistelee Johannes-vaari:

"Isäni tulon sinne aiheutti, kun hän tuli tekemään ylikulkupaikkaa Valkealasta Iitin pitäjän puolelle. Siinä mihin isä mökkinsä rakensi, oli synkkä metsä. Ja kun rakennus valmistui, hän alkoi rakentaa lauttoja. Ne hän teki kaikki itse. En niistä nyt sen enempää.  Kerron kuitenkin, mitä se lauttahomma vaikutti perheen elämään, etenkin minuun. Vanhemmat veljeni olivat jo mukana työelämässä ja minä kävin koulua. Isää piti auttaa. Se oli kaikkein rankinta, kun markkinapäivinä piti aamulla nousta klo kolmelta isää auttamaan. Niitäkin oli kuukaudessa viisi, yksi Kouvolan markkinat ja kaksi kuukaudessa Kymin puolella ja kaksi Kuusankosken puolella.

Isällä oli aina viulu mukana lauttamökissä, jossa hän soitteli jopa yölläkin pysyäkseen hereillä. Kuusankosken puolella oli tolpassa vellikello, josta lautturia voi pyytää hakemaan. Sen ääni kuului joen yli, kun siitä riippuvasta narusta nyki. Muistan myöskin erään tapauksen, kun isäni luona lautturin mökissä kävi eräs Kymén niminen ylioppilas keräämässä vanhoja soitteita. Sillä oli laite, johon isä niitä soitti, en muista laitteen nimeä, mutta se oli jokin näiden nykylaitteiden esi-isistä."

Musiikki näyttää olleen Johanneksen lapsuudenkodissa tärkeällä paikalla. Johannes ei kerro juuri itsestään ja omista harrasteistaan, mutta epäilemättä perheen nuorimmat harrastivat siinä missä vanhemmat. Viulu vei isä-Matin usein kauemmaskin esim. soittamaan häitä. Joskus lähdettiin jopa kilpasille:

"Isä otti myöskin osaa kahteen viulun soiton kilpailuun. Toinen niistä oli Turussa. Siellä hän soitti niin hyvin, että palkintotuomarit eivät uskoneet, että hän on kansansoittaja, sillä hänhän opetteli soittokappaleensa nuotista. He eivät uskoneet, että hän ei ollut saanut soiton opetusta, joten hän jäi ilman palkintoa. Toinen kilpailu oli Kouvolassa, jossa isäni soitti poikansa Nestorin kanssa ja sieltä he saivat ensimmäisen palkinnon."

Jokaisesta perheestä löytyi tuohon aikaan Ameriikan kävijöitä. Siinä missä Johanneksen vanhin veli Matti jäi aluksi isänsä liikekumppaniksi ja yrityksen jatkajaksi, Nestorilla oli kaukokaipuu avarampaan maailmaan. Vanhempia veljiään kovasti nuoremmat kaksoset Impi ja Johannes saattoivat hyvinkin olla lellilasten asemassa. Vähintäänkin Nestor hoiti isonveljen velvoitteensa tyylikkäästi lähettäessään 9-vuotiaalle kuopukselle kortin uudelta mantereelta.

Mr Juho Haapasalolle osoitettu kortti sisältää viestin myös isolle veljelle Matille: tekisikö mieli tänne! Ei lähtenyt tuosta perheestä kuitenkaan muita uskalikkoja merten taa. Sen sijaan Nestorkin palasi pian Suomeen. Amerikan tuliaisina kulkee sentään muistona komea taskukello polvelta toiselle.

Johannes varttui nuorukaiseksi Suomen itsenäistymisen kiihkeissä vaiheissa. Oskar-serkku oli vaimoineen keskellä Savon rintamaa pohjoisessa Valkealassa. (Oskar ja Hilma Haavila toimivat opettajina pienissä Hillosensalmen ja Voikosken kansakouluissa.) Johannes ei nuoresta iästään johtuen olisi varmaankaan joutunut tosi toimiin, mutta pelko värväyksestä ajoi turvaan vanhoille tutuille metsämaille. Toisen serkun pojan Juho Perttolan kuvaus on kaikessa lyhykäisyydessään paljon kertova, kun hän kirjoittaa, miten hankalaan tilanteeseen monet joutuivat ns. rintamien sisällä: "Haapasalon veljeksilläkin oli sama tilanne, oli etsittävä paikka, johon piiloutua. Sakkaran talo oli niin paljon tuttu paikka täällä Elimäellä Jokelan kylässä, että he suuntasivat sinne. Se talo on pellon reunassa lähellä metsää, pitkän tien päässä, että päivällä, kun piti tarkan vartioinnin, ettei päässyt kukaan yllättämään niin voi olla sisälläkin. Jos jotain epäilyttävää sattui, oli äkkiä mentävä metsään piiloon. Oli se aikaa sekin, kun oli se veljesviha."

Nuoren Johanneksen elämä asettui vähitellen onnekkaille raiteilleen. Oli tullut perheen perustamisen ja oman kodin rakentamisen aika. Johanneksen pikkuserkku Ester Rytkölä kirjoitti tästä elämänvaiheesta vuosikymmeniä myöhemmin: "Elävästi on muistissa kun Lyyli ja Johannes menivät naimisiin. Miina Puolakka, Lyylin äiti, asui silloin Harjun aseman lähellä. Siellä oli niitä pieniä omakotitaloja. Pienihän se huone oli, mutta hyvä sopu antoi tilaa. Satuimme sinne kerran yhtaikaa kylään Johanneksen kanssa. Johannes oli silloin sotaväessä, niin hän tuli kihlattuaan katsomaan. Vapaaksipäästyään tuli vihkiäiset. Heidät vihittiin Johanneksen kodissa. Muistaakseni ei siellä ollut muita vieraita kun minä, Johanneksen äiti ja Impi sisko ja Lyylin äiti. Alussa he asuivat Johanneksen kodissa. Sitten rakensivat oman asunnon sinne radan varteen. Minä olin silloin nuori. Olin silloin Pilkan koululla opettajapariskunnalla Tammivuorella kotiapulaisena. Silloin kävin aina heillä kylässä."

Johannes-vaari rakensi oman kodin perheelleen Kuusankosken Pokinpellolle. Talo oli aivan radan vieressä - kuten Johanneksen pitkäaikainen työpaikkakin rautateillä Kymintehtaan aseman kuormausmestarina. Perheeseen syntyi poika, isäni Paavo vuonna 1923. Pojan varttuminen aikuiseksi tapahtui samalla tavalla sodan varjossa kuin isänsä. Johannes ei enää joutunut rintamalle, mutta Paavo läksi väkeen kesken koulun. Riipaisevat ja samalla elämää täynnä olevat kirjeet pojalta kotiin ja rauhan tultua kotiutusta odottavalle pojalle ovat yllättävän toden tuntuisia. Miehetkin osasivat tuolloin kirjoittaa ja ilmaista asioita. Mutta ei sotakaan pelkkää sotimista ollut. Näin Paavo kotijoukoille sunnuntai-iltana 25.7.43:

"Äiti ja isä       Kiitos kirjeistä. Minä en ole tainnut kirjoittaa kuin viime viikon alussa, mutta nyt on hyvä tilaisuus korjata tämä laiminlyönti, kun on oikein aitoa vapaa-aikaa. Olen nimittäin iltalomalla. Tämä on muuten toinen ilta, kun meille suodaan tämä satumainen onni. Eilen oltiin ensimmäistä kertaa. Tätä kirjoittelen Valkeajärven rannassa. Ei tuolla kylällä ole erikoisen hupaisa kävellä. Käryvaara joka hetki. Kyllä täällä aika on mennyt koko lailla nopeasti, vaikkei aina kaikkein hauskimmalla mahdollisella tavalla. Pienessä liemessä sitä tuppaa olemaan melkein aina. - - - Ruokaa on runsaasti ja ahneesti syömmekin, mutta illan mittaan tekisi mieli usein jotakin välipalaa. Mutta tämä mieliteko jää yleensä tyydyttämättä, sillä ruokailusta harvoin säästyy leipää illaksi. Mutta sitä paremmin maistaa sapuska seuraavana päivänä. Uimaan on päästy pari kertaa harjoitusten lomassa ja nyt molempina iltalomailtoina olen uinut. Tämä järvi onkin ainoita valopilkkuja muuten lohduttoman tasaisessa  kangasmaastossa. Minulla ei ole nyt kotoa tulleita kirjeitä mukana, enkä muista, kysyittekö mitään erikoista. Kummempaa ei tänne kuulu. Eikä minulla ole erikoisia toivomuksiakaan. Tietysti voisi pieni paketti joskus tehdä terää, jos olo sattuisi silloin tällöin tuntumaan vähän puiselta. Istuskelen tässä erään kaverin kanssa. Meillä on sisäpalvelusohjesääntö mukana. Pitäisi lukea huomista tenttiä varten, mutta kaveri ainakin nukahti, ja suloisesti minuakin ramasee. Luulisi, että illalla on suuri nautinto painua petille, ja kyllähän niin onkin, mutta jos unissaan vähänkin kääntelee, niin kauhea on työ seuraavana aamuna tehdä petistä tiiliskiven muotoinen. Hyvää mätäkuuta. Parhain terveisin.  Paavo."

Kotirintaman, Johannes-isän viimeinen sota-ajan kirje Paavo-pojalle on päivätty 10.11.1944:
Suuret kiitokset kirjeestäsi, joka saapui tänään iltapostissa. Sinulle kirjoittamisesta olin kahden vaiheella. Ajattelin, tokkopa enää kerkiää, mutta aloitin nyt sentään, sillä eihän tämä ole suuri vaiva, vaikka hukkaankin menisi. Puhuit niistä työmahdollisuuksista. Ei me olla mitään suunniteltu. Kyllähän ne taas ajallaan selviää. Ei sinun tarvitse niiden takia huolta kantaa, kyllä äiti ja isä sinulle majapaikan antaa ja vapaanhuollon siksi kunnes elämäsi taas sopeutuu näihin uusiin olosuhteisiin, samantekevää, kuluuko siihen lyhyt tai pitkä aika. Me kyllä tiedämme, että sinulla on näinä vuosina ollut monenlaista puuhaa ja vaivaa, että olisi aivan väärin, jos joutuisit liiaksi huolehtimaan tässä taitekohdassa. Otetaan kaikki löysin rantein kuten laulussakin sanotaan ja muistetaan aina, että sinulla on koti, jonka kunniavelvollisuus on ottaa sinut vastaan, ja voit luottaa, että teemme tuon kaiken ilosta sykkivin sydämin. Näissä merkeissä toivotamme sinut tervetulleeksi kotiin. Voin vielä mainita, että kotirintama elää täällä kiihkeän odotuksen vallassa. Jokainen odottaa omiaan. Äiti on vielä kutomolla. Taitanee yrittää verhokankaasta kamppia. Hammassärkymme ovat jättäneet meidät rauhaan. Toivotan sinulle oikein pikaista kotiinpaluuta ja elän siinä vahvassa uskossa, että ensi viikolla se ainakin tapahtuu, toivottavasti aikaisemminkin. Voi hyvin ja näkemiin.  Äiti ja isä

Sodan jälkeen Johannes sai vielä elää enemmän rauhan vuosia kuin koskaan sitä ennen. Työelämää oli jäljellä lähes kaksikymmentä vuotta. Eläkevuodet Johannes joutui viettämään leskenä, muttei eristäytyneenä. Musiikki puhkesi uudelleen kukkaan kun aikaa oli. Isän viulu soi ja kantele tuli rinnalle. Kuorolaulu oli sekin eläkevuosien pitkäaikainen harrastus. Taisipa pojanpoika Juhanikin aloittaa kirkkomuusikon uransa vaarin rinnalla bassojen rivistössä. Lyyli ja Johannes saivat kolme pojanpoikaa, ja Johannes-vaari ehti elää myös neljännen polven ja seitsemän lapsenlapsenlapsen mukana. Ellan ja Jussin lapsista Anna ja Matti muistavat isovaarin. Vain kuopuksemme Antti on syntynyt isovaarin poismenon jälkeen. Kiitos monista vuosista, isoisä Johannes!

Oikealla Johannes, Lyyli ja pojanpoika Juhani ostosreissulla Kouvolassa. Alla Johannes-vaari 85 vuoden ikäisenä.