Emil
Sjögren:
Legender, Häfte 1–2 / Legendat, vihkot 1–2 Emil Sjögrenin (1853–1918) Legendat olivat ensi
kosketuksiani länsinaapurimme urkumusiikkiin. Meitä oli muutama
opiskelija, jotka osallistuimme opettajamme Asko Rautioahon
johdolla Tukholman kansainväliselle urkufestivaalille vuonna
1973. Festivaali oli elämys monessakin suhteessa. Pitkäaikaisin
käytännön vaikutus on kuitenkin ollut paikallisesta Nordiska
Musikförlagetin nuottikaupasta käteen tarttuneilla kahdella Emil
Sjögrenin nuottivihkosella, 24 legendaa uruille, "religiösa
stämningar genom alla tonarter" (julkaisuvuosi 1907).
Ensimmäinen vihko sisältää näistä herkistä miniatyyreistä puolet
C-duurista ja a-mollista ristimerkkisiin sävellajeihin edeten ja
toinen vihko vastaavasti alennusmerkkiset sävellykset, vuoroin
duuriin ja rinnakkaismolliin karakteerisesti sävellettynä. Emil
Sjögrenin urkuri- ja säveltäjäkollega Otto Olsson on todennut,
että Legendat perustuvat suoraan Sjögrenin improvisaatioille
vesperpalveluksissa (aftonsång). Se selittää myös niiden
hillityn yleisilmeen verrattuna Sjögrenin tapaan päättää
pääjumalanpalvelus, högmässa, täysin uruin, tällöinkin
improvisoiden. Tukholman Johanneksen kirkkoon tultiin
kauempaakin kuulemaan Emil Sjögrenin improvisaatioita.
Legendat on osoitettu ajan tyyliin uruilla tai harmoonilla
soitettaviksi. Jalkion käyttö on yleensä harkinnanvaraista eikä
rekisteröintiohjeita ole nyanssimerkkejä lukuunottamatta.
Merkinnät forte (joka
esiintyy aniharvoin) tai piano
eivät puolestaan kerro niinkään rekisteröinnin
voimakkuudesta kuin sävellyksen affektista, ja ne antavat
vihjeitä myös muodon jäsentämisestä. Lähes jokainen
tempomerkintä sisältää sanan con.
Sitä seuraa sen edellä olevaa klassista tempokuvausta
karakterisoiva ilmaisu kuten gravitatai anima. Onkin selvää, että
näissä tunnelmakuvissa ilmaisu on ykkösasia.
Kokemukseni mukaan Legendat sopivat kaikenkokoisille ja
kaikentyylisille uruille. Roland Forsbergin ja Ralph
Gustafssonin ansiokkaissa levytyksissä soivat Emil
Sjögrenin omakohtaisesti tunteman saksalaisen ja ranskalaisen
romantiikan hienostuneet sävyt. Soittaessani Legendoja
Järvenpään kirkon uusklassisilla Kangasalan Urkutehtaan uruilla
tai avarasti soivilla Helsingin Musiikkitalon romanttisilla
englantilaisilla uruilla päädyn erilaisiin tulkintoihin ja
rekisteröinteihin. Sjögrenin sävelkieli tuntuu kuitenkin aina
saavan uusia, tuoreita sävyjä uusissa yhteyksissä ja puhkeavan
kukkaan yhä uudelleen.
Parin minuutin mittaisina Legendat ovat hiottuja helmiä. Ne
voivat soida melkeinpä missä tilanteessa vain, konserttiohjelman
ja kotimusiikin ohella messun alku- ja päätössoittoina,
vastausmusiikkina, ehtoollismeditaatioina. Erityisesti on syytä
pitää mielessä niiden alkuperäinen yhteys
iltajumalanpalvelukseen.
Play-linkkiä klikkaamalla soivat Helsingin Musiikkitalon
Organo-salin romanttisilla englantilaisilla Forster &
Andrews -uruilla tai Järvenpään kirkon Kangasala-uruilla
soitetut ääninäytteet. Nuottivihkot Emil Sjögren: Legender för Orgel on julkaissut
Ab Nordiska Musikförlaget, Tukholma.
Ensimmäinen vihko:
Liikkeelle lähdetään objektiivisesta C-duurista. Alun
piano-merkintää seuraa tahdissa 9 pp. Tässä sävellaji vaihtuu
C-duurista hetkeksi E-duuriin, ja myös sointivärit voivat
vaihtua. Säveltäjä ei ole lopun pianissimoa lukuunottamatta
kirjoittanut esiin muita ohjeita. Jääköön siis esittäjän
päätettäväksi, milloin palataan alun tunnelmiin, jo a-mollin
kautta G-duuriin moduloitaessa vai yllättävän Es-duurin
alkaessa; viimeistään varmaankin neljä tahtia ennen loppua, kun
alun sävelaiheet palaavat.
Aurinkoiselle C-duurille soi vastapari raskaammassa
a-mollissa, joka vain käväisee duurin puolella. Sjögren panttaa
taas nyanssimerkintöjä. Alun mezzofortea seuraa p vasta
tahdissa 8, vaikka sitä edeltävien tahtien kaikumaiset efektit
voisivat saada portaattaisen diminuendon. Ääninäytteessä siirryn
kuitenkin kakkossormiolle vasta tahdissa 8 ajatellen, että
säveltäjä on tarkoittanutkin, ettei toistoja hiljennetä, vaan ne
saavat vaikuttaa riipaisevasti. A-mollilegendalla tuntuu olevan
yhteys Sjögrenin Preludin ja
fuugan a-molli kanssa.
Triolien ja tasajakoisten nuottiarvojen vuorottelu tekee
G-duurilegendasta kepeän keinuvan.
E-mollilegenda leikittelee terssi-intervallin
rinnakkaisliikkeillä ja kromatiikalla. Keskiosan kehittelyjakso
ei ole saanut esitysmerkintöjä, mutta se sietää hyvin
asteettaisen volyymin lisäyksen ja vähennyksen.
Legenda D-duuri voidaan soittaa kahdelta sormiolta, vaikkei
siitä ole ohjetta. Tällöin 4. tahdin neljäsosanuotti a1 voidaan
hankalasti yletettävänä jättää poiskin. Tahtien 5–6 basso
soitetaan siinä tapauksessa jalkiolla, samoin kuin päätöstahtien
urkupisteet joka tapauksessa. Soitan oikean käden "soolon"
kielivärillä, joka vaikenee tahtien 7–8 "välikkeessä" ja
ilmaantuu toisaalta myös väliääneen lopputahtien toistoissa.
H-mollilegenda alkaa ja päättyy pianissimossa. Vaikka sama
merkintä pp
on uudelleen tahdissa 6, sointiväri voi vaihtua tässä ja taas
tahdissa 11. Tahdin 17 merkinnän p jätän käytännön syistä
huomioimatta, mutta äänialan vaihdos tekee (toivottavasti) saman
vaikutelman. Alun rekisteröintiin palataan vasta päätöstahdeissa. Legenda A-duuri on
levollinen ja suloinen kuin kesäpäivä. Soitan ilman jalkiota
paitsi tahdeissa 11–13, jolloin pp saa uuden sävyn, vaikkei
sointiväriä muuten vaihdeta. Myös päätöksen urkupisteissä
jalkion käyttö on tarpeen.
Aurinkoisen A-duurin jälkeen henkevää maanläheisyyttä!
Fis-mollilegenda on ainoa, johon Sjögren kirjoittaa fuugamaisen
taitteen tahdista 5 alkaen. Epäilen painovirhettä viimeisen
viivaston ensimmäisen tahdin viimeisellä neljänneksellä;
bassoviivaston ylimmän äänen viimeisen neljäsosanuotin pitänee
olla e, ei fis.
E-duurilegenda palaa auvoisiin tunnelmiin. Vastaliikkeiset
terssit synnyttävät kehtolaulun vaikutelman.
Kymppilegenda on koko ensimmäisen vihkon ainoa
tahtilajiltaan kolmijakoinen.
H-duurilegendaan tarvitaan kaksi sormiota, sillä äänet
menevät myös ristiin. Oikea käsi voi soittaa ylintä ääntä tai
kahta ylintä joko heti tahdista 2 tai tahdin 3
kuudestoistaosista alkaen ja siirtyä vaihteeksi vasemman kanssa
samalle sormiolle tahdista 7. Tahdin 12 lopusta tahtiin 15 on
soitettava kahdelta sormiolta ylemmän äänen tehdessä peräti
neljän oktaavin sukelluksen bassoalaan. Tahdista 16 tai 17
alkaen voidaan soittaa samalta sormiolta. Viimeistään
päätössoinnussa on otettava avuksi myös jalkio: basson alin ääni
on kontraoktaavin H, jonka voi uruilla soittaa vain
16-jalkaisella äänikerralla oktaavia ylempää!
Ensimmäisen vihkon päättää surumarssi gis-mollissa. Sen
moduloidessa hetkeksi A-duuriin Sjögren kirjoittaa ensimmäisen
vihkon ainoan forte-merkin. Epäilen seuraavia painovirheitä:
sivun 16 viimeisen rivin bassoviivaston ylemmän äänen viimeisen
sävelen pitänee olla d, ei dis; samalla viivastolla
neljännen tahdin alaäänen ensimmäisen sävelen pitönee olla a,
ei ais; viimeisen sivun keskimmäisen rivin puolivälissä
bassoviivaston ylemmän äänen pitänee olla eis, ei eisis.
Toinen vihko:
Toisen vihkon Legendat ovat astetta ulospäin
suuntautuneempia, ehkä maskuliinisempia, kun ensimmäisen vihkon
sävellyksissä lyyrisyys on jatkuvasti läsnä. Niinpä
piano-nyanssista huolimatta tuntuu luontevalta värittää
F-duurilegendaa kieliäänikerralla. Voit kuunnella tästä myös
Järvenpään kirkon uruilla soitetun "historiallisen
äänitteen" 1970-luvun lopulta.
D-mollilegendan maestoso kaipaa prinsipaalivärejä.
Jos alkutahtien dialogin bassopuoli on vaikea saada kuuluviin,
se voidaan soittaa toiselta sormiolta.
B-duurilegendan tahtilaji näyttää
kolmijakoiselta, mutta se voidaan yhtä hyvin tulkita
tasajakoisen peruspulssin trioleiksi. Yhtä kaikki, meininki on
harvinaisen tanssillinen ja aktiivinen alusta loppuun.
Resitatiivinomainen g-mollilegenda
voidaan soittaa samalla värillä, mutta siitä voidaan muodostaa
myös dialogi, jossa roolit vaihtuvat tahti tahdilta. Voit kuunnella tästä myös
Järvenpään kirkon uruilla soitetun "historiallisen
äänitteen", jossa dialogin osapuolet korostuvat.
Es-duurilegendassa on klassisen ricercaren
piirteitä. Se etenee levollisesti, ja vaikka väliosan
kehittelyssä ylä-ääni saa pääroolin, koko miniatyyri ei kaipaa
värikseen kuin laulavan huilun. 70-luvun
versiossa tempo on hiukan rauhallisempi, ja Järvenpään
urkujen paisutuskaappi antaa ottaa huomioon myös Sjögrenin
harvoin käyttämät diminuendo- ja crescendo-ohjeet.
Con gravita
houkuttaa rekisteröimään hieman enemmän kuin normaalisti
piano-nyanssin kanssa. Myös 70-luvun
tulkintani on intensiivinen, jopa tempoileva.
Patoraalinen As-duurilegenda on kokoelman ainoa
6/8-tahtilajin edustaja. 70-luvun Järvenpään
versiossa pastoraalitunnelmaa on haettu soittamalla
oktaavia ylempää soivalla prinsipaalilla oktaavia alempaa. Näin
on saatu pehmeämpi sointi, jota vielä tremolo eli vibrato
sulostuttaa.
Tällä kertaa kolmijakoisen tahtilajin meno on pidätelty ja
sointi sordinoitu, mitä ilmeisimmin f-mollin luonteen
mukaisesti.
Des-duurilegenda etenee tyynesti ja rauhallisesti, sillä
jalkion "pizzicatobassso" pitää sen arvokkaasti linjassaan.
Vähän ennen sarjan päätöksen levollisia tunnelmia Emil
Sjögren kirjoittaa vielä 3/4-tahtilajin Legendan. Nyt pulssi
kuitenkin häviää tiheälle terssisuhteisten sointupurkausten
ryöpylle; on kadenssin aika!
Vuorossa on rauhallinen, codamainen Ges-duurilegenda, joka
jo valmistaa koko sarjan päätöstä.
Es-molli on sävellajina looginen päätös
24 legendan sarjalle. Mutta miten voikin es-molli olla näin
valoisa! Urkujen sointivärit on tähän mennessä esitelty. Nyt
riittää hiljaisten huilujen humina. Ja vaikka päätös ei ole
tekopirteä duurimuunnos vaan matala es-mollisointu, se saa
vapauttavan ilmeen edeltävistä As-duurin ja Ces-duurin
lepolopukkeista. Jo H-duurilegendassa tarvittiin matalaa
kontraoktaavin H-säveltä. Nyt samana eskatologisena airuena soi
CES. Kirjoittaako säveltäjä vielä yhden con-määreen: Con Emil Sjögren!
jh 15.6.2013. In honorem Emil
Sjögren 16.6.1853–1.3.1918