Emil Sjögren: Legender, Häfte 1–2 / Legendat, vihkot 1–2
Emil Sjögrenin (1853–1918) Legendat olivat ensi kosketuksiani länsinaapurimme urkumusiikkiin. Meitä oli muutama opiskelija, jotka osallistuimme opettajamme Asko Rautioahon johdolla Tukholman kansainväliselle urkufestivaalille vuonna 1973. Festivaali oli elämys monessakin suhteessa. Pitkäaikaisin käytännön vaikutus on kuitenkin ollut paikallisesta Nordiska Musikförlagetin nuottikaupasta käteen tarttuneilla kahdella Emil Sjögrenin nuottivihkosella, 24 legendaa uruille, "religiösa stämningar genom alla tonarter" (julkaisuvuosi 1907). Ensimmäinen vihko sisältää näistä herkistä miniatyyreistä puolet C-duurista ja a-mollista ristimerkkisiin sävellajeihin edeten ja toinen vihko vastaavasti alennusmerkkiset sävellykset, vuoroin duuriin ja rinnakkaismolliin karakteerisesti sävellettynä. Emil Sjögrenin urkuri- ja säveltäjäkollega Otto Olsson on todennut, että Legendat perustuvat suoraan Sjögrenin improvisaatioille vesperpalveluksissa (aftonsång). Se selittää myös niiden hillityn yleisilmeen verrattuna Sjögrenin tapaan päättää pääjumalanpalvelus, högmässa, täysin uruin, tällöinkin improvisoiden. Tukholman Johanneksen kirkkoon tultiin kauempaakin kuulemaan Emil Sjögrenin improvisaatioita.

Legendat on osoitettu ajan tyyliin uruilla tai harmoonilla soitettaviksi. Jalkion käyttö on yleensä harkinnanvaraista eikä rekisteröintiohjeita ole nyanssimerkkejä lukuunottamatta. Merkinnät forte (joka esiintyy aniharvoin) tai piano eivät puolestaan kerro niinkään rekisteröinnin voimakkuudesta kuin sävellyksen affektista, ja ne antavat vihjeitä myös muodon jäsentämisestä. Lähes jokainen tempomerkintä sisältää sanan con. Sitä seuraa sen edellä olevaa klassista tempokuvausta karakterisoiva ilmaisu kuten gravita tai anima. Onkin selvää, että näissä tunnelmakuvissa ilmaisu on ykkösasia.

Kokemukseni mukaan Legendat sopivat kaikenkokoisille ja kaikentyylisille uruille. Roland Forsbergin ja Ralph Gustafssonin ansiokkaissa levytyksissä soivat Emil Sjögrenin omakohtaisesti tunteman saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan hienostuneet sävyt. Soittaessani Legendoja Järvenpään kirkon uusklassisilla Kangasalan Urkutehtaan uruilla tai avarasti soivilla Helsingin Musiikkitalon romanttisilla englantilaisilla uruilla päädyn erilaisiin tulkintoihin ja rekisteröinteihin. Sjögrenin sävelkieli tuntuu kuitenkin aina saavan uusia, tuoreita sävyjä uusissa yhteyksissä ja puhkeavan kukkaan yhä uudelleen.

Parin minuutin mittaisina Legendat ovat hiottuja helmiä. Ne voivat soida melkeinpä missä tilanteessa vain, konserttiohjelman ja kotimusiikin ohella messun alku- ja päätössoittoina, vastausmusiikkina, ehtoollismeditaatioina. Erityisesti on syytä pitää mielessä niiden alkuperäinen yhteys iltajumalanpalvelukseen. 

Play-linkkiä klikkaamalla soivat Helsingin Musiikkitalon Organo-salin romanttisilla englantilaisilla Forster & Andrews -uruilla tai Järvenpään kirkon Kangasala-uruilla soitetut ääninäytteet. Nuottivihkot Emil Sjögren: Legender för Orgel on julkaissut Ab Nordiska Musikförlaget, Tukholma.



Ensimmäinen vihko:

Liikkeelle lähdetään objektiivisesta C-duurista. Alun piano-merkintää seuraa tahdissa 9 pp. Tässä sävellaji vaihtuu C-duurista hetkeksi E-duuriin, ja myös sointivärit voivat vaihtua. Säveltäjä ei ole lopun pianissimoa lukuunottamatta kirjoittanut esiin muita ohjeita. Jääköön siis esittäjän päätettäväksi, milloin palataan alun tunnelmiin, jo a-mollin kautta G-duuriin moduloitaessa vai yllättävän Es-duurin alkaessa; viimeistään varmaankin neljä tahtia ennen loppua, kun alun sävelaiheet palaavat.


Aurinkoiselle C-duurille soi vastapari raskaammassa a-mollissa, joka vain käväisee duurin puolella. Sjögren panttaa taas nyanssimerkintöjä. Alun mezzofortea seuraa p vasta tahdissa 8, vaikka sitä edeltävien tahtien kaikumaiset efektit voisivat saada portaattaisen diminuendon. Ääninäytteessä siirryn kuitenkin kakkossormiolle vasta tahdissa 8 ajatellen, että säveltäjä on tarkoittanutkin, ettei toistoja hiljennetä, vaan ne saavat vaikuttaa riipaisevasti. A-mollilegendalla tuntuu olevan yhteys Sjögrenin Preludin ja fuugan a-molli kanssa.


Triolien ja tasajakoisten nuottiarvojen vuorottelu tekee G-duurilegendasta kepeän keinuvan.


E-mollilegenda leikittelee terssi-intervallin rinnakkaisliikkeillä ja kromatiikalla. Keskiosan kehittelyjakso ei ole saanut esitysmerkintöjä, mutta se sietää hyvin asteettaisen volyymin lisäyksen ja vähennyksen.


Legenda D-duuri voidaan soittaa kahdelta sormiolta, vaikkei siitä ole ohjetta. Tällöin 4. tahdin neljäsosanuotti a1 voidaan hankalasti yletettävänä jättää poiskin. Tahtien 5–6 basso soitetaan siinä tapauksessa jalkiolla, samoin kuin päätöstahtien urkupisteet joka tapauksessa. Soitan oikean käden "soolon" kielivärillä, joka vaikenee tahtien 7–8 "välikkeessä" ja ilmaantuu toisaalta myös väliääneen lopputahtien toistoissa.


H-mollilegenda alkaa ja päättyy pianissimossa. Vaikka sama merkintä pp on uudelleen tahdissa 6, sointiväri voi vaihtua tässä ja taas tahdissa 11. Tahdin 17 merkinnän p jätän käytännön syistä huomioimatta, mutta äänialan vaihdos tekee (toivottavasti) saman vaikutelman. Alun rekisteröintiin palataan vasta päätöstahdeissa
.


Legenda A-duuri on levollinen ja suloinen kuin kesäpäivä. Soitan ilman jalkiota paitsi tahdeissa 11–13, jolloin pp saa uuden sävyn, vaikkei sointiväriä muuten vaihdeta. Myös päätöksen urkupisteissä jalkion käyttö on tarpeen.


Aurinkoisen A-duurin jälkeen henkevää maanläheisyyttä! Fis-mollilegenda on ainoa, johon Sjögren kirjoittaa fuugamaisen taitteen tahdista 5 alkaen. Epäilen painovirhettä viimeisen viivaston ensimmäisen tahdin viimeisellä neljänneksellä; bassoviivaston ylimmän äänen viimeisen neljäsosanuotin pitänee olla e, ei fis.


E-duurilegenda palaa auvoisiin tunnelmiin. Vastaliikkeiset terssit synnyttävät kehtolaulun vaikutelman.


Kymppilegenda on koko ensimmäisen vihkon ainoa tahtilajiltaan kolmijakoinen.


H-duurilegendaan tarvitaan kaksi sormiota, sillä äänet menevät myös ristiin. Oikea käsi voi soittaa ylintä ääntä tai kahta ylintä joko heti tahdista 2 tai tahdin 3 kuudestoistaosista alkaen ja siirtyä vaihteeksi vasemman kanssa samalle sormiolle tahdista 7. Tahdin 12 lopusta tahtiin 15 on soitettava kahdelta sormiolta ylemmän äänen tehdessä peräti neljän oktaavin sukelluksen bassoalaan. Tahdista 16 tai 17 alkaen voidaan soittaa samalta sormiolta. Viimeistään päätössoinnussa on otettava avuksi myös jalkio: basson alin ääni on kontraoktaavin H, jonka voi uruilla soittaa vain 16-jalkaisella äänikerralla oktaavia ylempää!


Ensimmäisen vihkon päättää surumarssi gis-mollissa. Sen moduloidessa hetkeksi A-duuriin Sjögren kirjoittaa ensimmäisen vihkon ainoan forte-merkin. Epäilen seuraavia painovirheitä: sivun 16 viimeisen rivin bassoviivaston ylemmän äänen viimeisen sävelen pitänee olla d, ei dis; samalla viivastolla neljännen tahdin alaäänen ensimmäisen sävelen pitönee olla a, ei ais; viimeisen sivun keskimmäisen rivin puolivälissä bassoviivaston ylemmän äänen pitänee olla eis, ei eisis.


Toinen vihko:

Toisen vihkon Legendat ovat astetta ulospäin suuntautuneempia, ehkä maskuliinisempia, kun ensimmäisen vihkon sävellyksissä lyyrisyys on jatkuvasti läsnä. Niinpä piano-nyanssista huolimatta tuntuu luontevalta värittää F-duurilegendaa kieliäänikerralla. Voit kuunnella tästä myös Järvenpään kirkon uruilla soitetun "historiallisen äänitteen" 1970-luvun lopulta.


D-mollilegendan maestoso kaipaa prinsipaalivärejä. Jos alkutahtien dialogin bassopuoli on vaikea saada kuuluviin, se voidaan soittaa toiselta sormiolta.


B-duurilegendan tahtilaji näyttää kolmijakoiselta, mutta se voidaan yhtä hyvin tulkita tasajakoisen peruspulssin trioleiksi. Yhtä kaikki, meininki on harvinaisen tanssillinen ja aktiivinen alusta loppuun.


Resitatiivinomainen g-mollilegenda voidaan soittaa samalla värillä, mutta siitä voidaan muodostaa myös dialogi, jossa roolit vaihtuvat tahti tahdilta. Voit kuunnella tästä myös Järvenpään kirkon uruilla soitetun "historiallisen äänitteen", jossa dialogin osapuolet korostuvat.


Es-duurilegendassa on klassisen ricercaren piirteitä. Se etenee levollisesti, ja vaikka väliosan kehittelyssä ylä-ääni saa pääroolin, koko miniatyyri ei kaipaa värikseen kuin laulavan huilun. 70-luvun versiossa tempo on hiukan rauhallisempi, ja Järvenpään urkujen paisutuskaappi antaa ottaa huomioon myös Sjögrenin harvoin käyttämät diminuendo- ja crescendo-ohjeet.


Con gravita houkuttaa rekisteröimään hieman enemmän kuin normaalisti piano-nyanssin kanssa. Myös 70-luvun tulkintani on intensiivinen, jopa tempoileva.


Patoraalinen As-duurilegenda on kokoelman ainoa 6/8-tahtilajin edustaja. 70-luvun Järvenpään versiossa pastoraalitunnelmaa on haettu soittamalla oktaavia ylempää soivalla prinsipaalilla oktaavia alempaa. Näin on saatu pehmeämpi sointi, jota vielä tremolo eli vibrato sulostuttaa.


Tällä kertaa kolmijakoisen tahtilajin meno on pidätelty ja sointi sordinoitu, mitä ilmeisimmin f-mollin luonteen mukaisesti.


Des-duurilegenda etenee tyynesti ja rauhallisesti, sillä jalkion "pizzicatobassso" pitää sen arvokkaasti linjassaan.


Vähän ennen sarjan päätöksen levollisia tunnelmia Emil Sjögren kirjoittaa vielä 3/4-tahtilajin Legendan. Nyt pulssi kuitenkin häviää tiheälle terssisuhteisten sointupurkausten ryöpylle; on kadenssin aika!


Vuorossa on rauhallinen, codamainen Ges-duurilegenda, joka jo valmistaa koko sarjan päätöstä.


Es-molli on sävellajina looginen päätös 24 legendan sarjalle. Mutta miten voikin es-molli olla näin valoisa! Urkujen sointivärit on tähän mennessä esitelty. Nyt riittää hiljaisten huilujen humina. Ja vaikka päätös ei ole tekopirteä duurimuunnos vaan matala es-mollisointu, se saa vapauttavan ilmeen edeltävistä As-duurin ja Ces-duurin lepolopukkeista. Jo H-duurilegendassa tarvittiin matalaa kontraoktaavin H-säveltä. Nyt samana eskatologisena airuena soi CES. Kirjoittaako säveltäjä vielä yhden con-määreen: Con Emil Sjögren!

jh 15.6.2013. In honorem Emil Sjögren 16.6.1853–1.3.1918