Opus 154:n neljä laulua ovat syntyneet Anna Haavan runoihin joulun
alla 2019. Laulut 1–3 ovat Haavan vuonna 1897 julkaistun kolmannen
kokoelman kolmeen peräkkäiseen runoon. Ne voivat mainiosti muodostaa
sarjan. Neljäs laulu syntyi runoilijan esikoiskokoelman
päätösrunoon, jossa hän kiittää lukijoitaan ja toivottaa Jumalan
siunausta.
Näissä lauluissa runon ja musiikin retorinen työstäminen on ollut
niin keskeistä, että olen kirjoittanut ne vain viroksi. Suomennoksen
liittäminen esimerkiksi konsertin käsiohjelmaan on tällöin
suositeltavaa.
Runossa Mets kohiseb runoilija kuulee metsän kohinan,
puitten huminan. Taivas on pilvessä ja totinen, tumman puhuva.
Runoilijan ikävöivät ajatukset tavoittavat kaukaista rakastettua: Näen sinut, enkelini, nyt hengensilmilläni, ja sinusta vain puhuu kohina vierelläni.
Runossa Ei mina ütle ühellegi on riemastuttavaa huumoria.
Runoilija on kohdannut, ehkä metsäpolulla kulkiessaan, jotain
kullankallista, muttei paljasta, mitä. Oliko se säteilevä tähti,
kumottava kuu vai itse kirkas aurinko? Enpä kerro, laulan vain, että
kyllä se mahtoi olla itse aurinko!
Runo Sind ootan kertoo hartaasta odotuksesta, kuin
auringonnnousun tai pyhäpäivän. Syvä onnentunne saa hengen
leijumaan. Nähdä kaivattu pitkän odotuksen jälkeen, kuinka kaunista
se onkaan, kuinka onnellinen olenkaan!
Runo Jumalaga päätti Haavan ensimmäisen runokokoelman. Siinä
runoilija kiittää lukijaa, joka on jaksanut olla hänen seurassaan
viimeiselle sivulle asti. Toisessa säkeistössä hän kirjoittaa, ettei
koskaan tiedä, vaikka nämä olisivat samalla viimeiset runot.
Kaikkihan voi päättyä yhtä nopeasti kuin alkoikin. Mutta joka
tapauksessa: ”Olkoot usko, toivo ja rakkaus elämämme kaunistus!”