SA TEAD JU KÜLL Sa tead ju küll – kui lehed langevad, ja linnud rändavad, ning nut'vad pilved pisaraid... Sa tead ju küll – Siis peame lahkuma! Sa tead ju küll – siis laulud vaikivad, ja tähed kustuvad! Ja pilk'ne pime katab maad, kui peame lahkuma! Sa tead ju küll... |
SÄ TIEDÄT SEN Sä tiedät sen – kun lehdet putoovat, ja linnut muuttavat, kun pilvet itkee kyyneleen... sä tiedät sen – niin aika eron on! Sä tiedät sen – Niin laulut loppuvat, ja tähdet sammuvat! Ja pilkkopimee peittää maan, kun aika eron on! Sä tiedät sen... |
NÕMMELILL I Kanarbikus kasvasin, sambla süles sirgusin, kaste külm mind kaisutas, pilve puhkel paisutas: olen nõmmelill. Tuli päike, tulisilm, teiseks, teiseks läks kõik ilm. Laasi hakkas hiilgama, õhud õrnad õõtsuma, ilutsema ma. |
II Metsas liikus muistne jutt, minu laugel hale nutt: võind ei õnnel hõisata ega leinal laulda ka: olen nõmmelill. Oleks sügis, sureksin, sambla süles närtsiksin! Ei või õnnel hõisata ega leinal laulda ka: olen nõmmelill. |
NUMMENKUKKA I Kasvoin kanervikossa, sammaleitten suojassa. Kaste kylmä syleili, pilven sade paisutti: olen nummenkukka. Tulisilmä, aurinko, kaiken, kaiken muutti jo. Salo alkoi kukoistaa, ilma hellä keinahtaa, siitä iloitsin. |
II Metsä kertoi tarinaa, herkkää sekä haikeaa: En voi huutaa riemusta enkä laulaa murheessa: olen nummenkukka. Tulis' syksy, sureksin, sammaleihin kuihtuisin! En voi huutaa riemusta enkä laulaa murheessa: olen nummenkukka. |
KARTUS Surm ja elu põue põhjas, valgus, taevas - ööde rõhk; leekiv lõke, jää ja lumi, tormi hüüd ja õrnem õhk. Põue põhjas - oh ma kardan: kui nüüd tuleb kevade, et siis palju, palju õisi läh'vad äkki puhkele! - Kuhu lähen? Õite õhin paneb põue põksuma! Sügavama metsa urka tahan enda peita ma. |
PELKO Kuolo, elo rinnassani, valo taivaan, tuska yön; tulen polte, jää ja lumi, myrsky, autuus tähtivyön. Rinnassani, ah, niin pelkään kevättä jo tulevaa, kun niin moni, moni kukka loistoonsa taas puhkeaa! Minne pääsen kukkasilta, jottei sydän pakahdu! Pimeimpään vain metsän kolkkaan, sydämeni, piiloudu! |