Anna Haava (Anna Rosalie Haavakivi) syntyi 15.10.1864 Viron Tartumaan maakunnan Kodaveressä talollisen perheeseen. Kodavere on nykyisin osa Palan kuntaa ja kuuluu Jõgevamaan maakuntaan. Tarttoon on tästä Peipsijärveen rajautuvasta pitäjästä viitisen peninkulmaa, Tallinnaan jo nelinkertainen matka.

Anna Haava aloitti koulunkäynnin 9-vuotiaana saksankielisessä yksityiskoulussa ja jatkoi kouluaan Tartossa, jonka tyttökoulusta hän sai päästötodistuksen 19-vuotiaana, vuonna 1884. Taiteilijan runoilijantien alku osuu yhteen Viron 1800-luvun tunnetuimman naislyyrikon, kansallisrunoilijan aseman saaneen Lydia Koidulan elämäntaipaleen päättymisen kanssa. Vuonna 1886 Anna Haava julkaisi ensimmäisen tekstinsä, ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi esikoiskokoelma Luuletused (Runot).

Anna Haava kirjoitti koko pitkän elämänsä ajan (k. 13.3.1957). Syksyllä 2008 Haavan runoista ilmestyi uusi kattava kokonaislaitos, Anna Haava, Luule (SE & JS, Tallinn 2008).

Anna Haava tunnetaan erityisesti rakkausrunon tuojana virolaiseen kirjallisuuteen. Rakkauden kokeminen eri muodoissaan on ihmiselon peruskysymyksiä. Haava kirjoittaa niin omakohtaisesti, kansanomaisesti ja kiteyttäen, että monet hänen runoistaan ovat klassikoita, ja niitä on myös sävelletty runsaasti. Ne ovat usein kuin lauluja jo luettuina. Silti runoilija saattoi – kenties hiukan ironisesti – kirjoittaa näinkin:

Mis on luule paljalt sõnas?
 Raske, kare hingele;
 Aga muusikas ja laulus
 Sulatab ta südame.
[Mitä onkaan runo vain sanoina?
Raskasta, sielulle karkeaa;
mutta musiikkina ja lauluna
se sulattaa sydämen.]

Vähänkin viron kieltä taitavalle Haavan runot ovat antoisia lähestyä. Niiden kieli on niin selkeää, että ne avautuvat, vaikka kaikkea ei heti täysin ymmärtäisikään. (Milloin runo muuten voisikaan tulla täysin ja vain ”oikein” ymmärretyksi...?)
Kiteytyneisyys, jopa aforistisuus jättää myös tilaa, ja vaikka runoilija puhuisi raskaista aiheista, hän saa lukijan tuntemaan olonsa vapaaksi ja kevennetyksi. Itse asiassa Haavan runoissa on myös paljon huumoria.

Yksi Anna Haavan runojen koskettavista piirteistä on luonnonkuvat. Luonto on yhtä aikaa koettavissa sekä konkreettisesti että vertauskuvina – vertauskuvina niin elämän kuin kuoleman kysymysten, ajallisen ja iankaikkisen pohdinnassa.

Haavan runot ovat kuin luotu sävellettäviksi. Tähän haasteeseen ovat tarttuneet lukuisat säveltäjät jo yli sadan vuoden ajan. Anna Haavan runot avaavat yhä edelleen uusia näkymiä Suomenlahden yli ja rohkaisevat kulttuurisillan vahvistamiseen Viron ja Suomen kesken.

Jouluna 2006 Tartossa käydessämme osui antikvaarisesta kirjakaupasta käsiini Anna Haavan valitut runot (Luuletused). Kirja oli julkaistu runoilijan 90-vuotisjuhlan kunniaksi 1954. Tartuin heti tavattomalla innolla Haavan teksteihin ja nautin siitä, että ne ovat monesti lyhyitä kuin aforismit ja tuntuvat tuoreilta kuin tänään kirjoitetut. Tietenkään tänä päivänä ei kirjoiteta näin, ja jo elinaikanaan Haava sai itse huomata olevansa vähän vanhanaikainen. Ehkäpä tämä kuitenkin tuo Haavan runoihin sellaista ajattomuutta, että ne ovat sittenkin mitä ajankohtaisimpia myös tänään. Tästä kertoo vuonna 2008 ilmestynyt runojen konaislaitos Anna Haava, Luule (SE & JS, Tallinn 2008).


Juhani Haapasalon laulut Anna Haavan runoihin
 
Viisi sooloäänelle ja pianolle säveltämääni runoa (op. 91) ovat Anna Haavan kolmesta ensimmäisestä kokoelmasta, vielä elämänsä keväässä kulkevan, mutta pian myös elämän tummia sävyjä kokemaan joutuvan runoilijan kynästä lähteneitä. Elämän opitimisminsa taiteilija säilytti läpi elämänsä. Vuonna 1930 ilmestyneen kokoelman nimikin on Siiski on elu ilus / Kuitenkin on elämä kaunis.

Laulut syntyivät pääsiäisen aikaan 2007 ja puhuvat kaikki rakkaudesta, useasta eri näkökulmasta. Kahdessa ensimmäisessä lauletaan kukista, jotka symboloivat rakkauden kohdetta. Kolmannen laulun tuska on raskas. Neljäs laulu muistuttaa, ettei elämän onni riipu rahasta tai maineesta. Viidennessä, runoista varhaisimmassa, on kätkettyä viatonta huumoria. Runoilija kuvaa ensin paratiisillisia näkyjä kauniisti soivine kanteleineen, mutta kirjoittaa sitten, että oman armaan näkö ja ääni vievät kyllä voiton.

Kui sa tuled, too mull' lilli (Tullessasi tuothan kukan) laulaa kukastakin puhuessaan rakkaudesta kukan tuojaan. Sävellettyäni laulun huomasin sen soivan usein myös Viron Klassika-radiossa Miina Härman säveltämänä. Olen myös osunut valitsemaan samat kaksi säkeistöä kuin Härma.


Toisen laulun nimi on Sinilillekesed (Sinivuokkoset). Laulu alkaa sanalla lehekuu (toukokuu), mikä on antanut aiheen viitata Selim Palmgrenin pianominiatyyriin Toukokuun yö (vrt. esim. tahdin 3 harmonioita). Haavan teksti on tälläkin kertaa hieman pidempi. Nelisäkeistöisestä runosta olen jättänyt pois toisen, jossa runoilija kuvaa hyvin henkilökohtaisesti pelkoaan: eiväthän nämä kukkaset vain ole viimeiset täällä näkemäni! Myöhemmin huomasin, että myös Mart Saar oli säveltänyt laulun. Saar oli rohjennut tarttua siihen kokonaisena, ja juuri runon 2. säkeistö tuntuu huipentavan koko laulun. Kuulin Arete Teemetsin esittävän laulun Viron Klassikaraadiossa. Oman lauluni ensiesitti Sibelius-Akatemian Wegelius-salissa maaliskuussa 2008 Dagmar Rannak pianistinaan Pertti Eerola. Tästä ei valitettavasti ole nauhoitetta. Laulun nuotin on julkaissut Sulasol kokoelmassa Kuusi laulua Anna Haavan runoihin.


Kolmannen laulun Oh oleksin ära surnud tuska on raskas.
Runosta löysin myöhemmin myös Eino Leinon suomennoksen, mutta olen pitäytynyt omassa versiossani mm. mitan takia. Se on myös sisällöltään lähempänä Haavan säkeitä.
Neljäs laulu Ei mina õnne usu laulaa onnen olemuksesta ja muistuttaa, ettei elämän onni riipu rahasta tai maineesta. Tästä laulusta saat kuultavaksesi Nicholas Söderlundin tulkinnan, pianistinaan Tuula Hällström. Laulu on julkaistu kokoelmassa Kuusi laulua Anna Haavan runoihin (Sulasol).


Viidennessä, Unes nägin, runoista varhaisimmassa, on kätkettyä viatonta huumoria. Runoilija kuvaa ensin paratiisillisia näkyjä kauniisti soivine kanteleineen, mutta kirjoittaa sitten, että oman armaan näkö ja ääni vievät kyllä voiton.



 Kolme laulua (op. 94) jatkavat edellisten tapaan rakkausteeman parissa. Ne on sävelletty alkusyksystä 2007. Runoista keskimmäinen on kokoelmasta vuodelta 1897, ensimmäinen ja kolmas puolestaan kokoelmasta Lained (Laineita) vuodelta 1906.

Üks ainus kord – kuni surmani on hurjasta nimestään huolimatta (Yhden ainoan kerran – ennen kuolemaa) kaunis rakkaudentunnustus, vaikka sen kohde ei ehkä ole ollut laulajan tavoitettavissa. Laulua en ole säveltänyt kaksikielisenä, ilmeisesti siksi, että joko mitan tai sisällön säilyttäminen ei ole samanaikaisesti onnistunut. Soolostemman voi laulaa myös unisonokuoro.

Üks ainus kord tahaksin olla
Su silmades valgus,
Su südame ilu –
Üks ainus kord pää sinu rinnale peita
Ja kõik muu õnne meelest heita,
Ning nuttes ja naerdes sull' tunnistada,
Et süda ei suutnud sind unustada!
Üks ainus kord – kuni surmani.

Mu armsam, kus sa viibid? on aivan kuin tästä päivästä. Entisajan kirjeposti on vain vaihtunut meileihin tai tekstareihin! Kaksisäkeistöisestä runosta olen säveltänyt jälkimmäisen, joka on antanut runolle myös sen nimen. Videolla kuulet Nicholas Söderlundin ja Tuula Hällströmin tulkinnan laulusta.


Sa tead ju küll (Sä tiedät sen) on syysruno. Se voisi olla yhtä aikaa hyvästijättö rakkaalle, jäähyväiset kesälle ja kesäluonnolle, tai kuolemaan valmistautumisen oodi. Videolla kuulet jälleen Nicholas Söderlundin ja Tuula Hällströmin tulkinnan laulusta. Opuksen lauluista kaksi jälkimmäistä on julkaistu kokoelmassa Kuusi laulua Anna Haavan runoihin (Sulasol).



Kaksi laulua (op. 96) ovat kukkalauluja, nummenkukasta ja kevään pakahduttavasta kukkaloistosta, sävelletyt marraskuussa 2007. Molemmat runot ovat Haavan ensimmäisestä kokoelmasta vuodelta 1888. Juuri Nummenkukka-runo taisi olla ensimmäisiä, jotka avasivat silmäni ja korvani Anna Haavan runouteen. Tästä voit lukea lisää! Laulut on julkaistu kokoelmassa Kuusi laulua Anna Haavan runoihin (Sulasol).
Kuuden laulun valikoima edellisistä opuksista (Nõmmelill, Kartus, Ei mina õnne usu, Mu armsam, Sa tead ju küll, Sinilillekesed) on julkaistu kokoelmassa Kuusi laulua Anna Haavan runoihin (Sulasol).


Viisi laulua (op. 138) ovat syntyneet luontorunoihin, vuodenaikoja seuraten.
Vuonna 2017 syntyneet laulut (siis 10 vuotta edellisten jälkeen) saivat alkunsa ensimmäisestä, hurmioituneesta kevätrunosta Suur kontsert. Se syntyi onnittelulauluksi Ene Salumäen syntymäpäiväksi. Haavan runot jäivät jälleen työstämään alitajuntaa, ja jatkoksi syntyi vuodenaikalauluja kesään, syksyyn ja talveen. Tekstit ovat runoilijan eri kokoelmista, riemukas Suur kontsert jo vuodelta 1897, haikea Hilised lilled (Myöhäiset kukat) vuodelta 1913, melkeinpä riehakas Sügise symfonii (Syksyn sinfonia) vuodelta 1930 ja elämänuskoinen Talve tulles (Talven tullessa) vuodelta 1935. Päätöslaulu Unustus (Unohdus) vuodelta 1913 ei oikeastaan kuuluisi joukkoon, mutta miellän sen kuutamoaiheen talveen kuuluvaksi. Siinä on vielä nuoren runoilijan elämäntuskaa, johon sisältyy pilkahdus ironista huumoriakin: unohdetun taiteilijan hautaa ainoana valaissut kuukin pimentyy.
Laulun Suur kontsert esittävät Erkki Rajamäki ja pianon ääressä säveltäjä.





Laulusta on matalampi, pianosatsiltaan hieman poikkeava versio:
          






Opusten 95 ja 140 kahdeksan laulua on sävelletty hengellisiin runoihin. Anna Haavan ajattelussa tämä näkökulma on jatkuvasti esillä, joskus myös luterilaisen virsirunon muotoisena. Myös joulu on mukana, ja isänmaakin vilkahtaa. Omat löytöni alkoivat kesällä 2007, jolloin syntyi opuksen 95 laulu Kurval tunnil. Sen runo on jo vuodelta 1988. Tätä kuten muitakaan hengellisiä runoja ei juuri ollut neuvostoaikana julkaistussa valikoitujen runojen kokoelmassa, jonka olin löytänyt tarttolaisesta antikvariaatista joulunaikaan 2006. Seuraavana kesänä löysin netistä Eesti värss -sivuston ja runon Kurval tunnil. Pekka Kivekäs suomensi sen Kirjapajan kokoelmaan Uusia virsiä 2011. Tässä sen laulaa Erkki Rajamäki säveltäjän säestäessä Pärnun Elisabetin kirkon uruilla. Muut runot ovat eri kokoelmista.


Neljä laulua op. 154 ovat syntyneet joulun alla 2019. Runot ovat jälleen Haavan varhaisista kokoelmista, peräkkäiset Mets kohiseb,  Ei ütle mina ja Sind ootan kokoelmasta vuodelta 1897. Neljäs runo päättää esikoiskokoelman vuodelta 1888. Näissä lauluissa runon ja musiikin retorinen työstäminen on ollut niin keskeistä, että olen kirjoittanut ne vain viroksi. Suomennoksen liittäminen esimerkiksi konsertin käsiohjelmaan on tällöin suositeltavaa.

Runossa Mets kohiseb runoilija kuulee metsän kohinan, puitten huminan. Taivas on pilvessä ja totinen, tumman puhuva. Runoilijan ikävöivät ajatukset tavoittavat kaukaista rakastettua:
Näen sinut, enkelini,
 nyt hengensilmilläni,
 ja sinusta vain puhuu
 kohina vierelläni.


Runossa Ei mina ütle ühellegi on riemastuttavaa huumoria. Runoilija on kohdannut, ehkä metsäpolulla kulkiessaan, jotain kullankallista, muttei paljasta, mitä. Oliko se säteilevä tähti, kumottava kuu vai itse kirkas aurinko? Enpä kerro, laulan vain, että kyllä se mahtoi olla itse aurinko!


Runo Sind ootan kertoo hartaasta odotuksesta, kuin auringonnnousun tai pyhäpäivän. Syvä onnentunne saa hengen leijumaan. Nähdä kaivattu pitkän odotuksen jälkeen, kuinka kaunista se onkaan, kuinka onnellinen olenkaan!


Runo Jumalaga päätti Haavan ensimmäisen runokokoelman. Siinä runoilija kiittää lukijaa, joka on jaksanut olla hänen seurassaan viimeiselle sivulle asti. Toisessa säkeistössä hän kirjoittaa, ettei koskaan tiedä, vaikka nämä olisivat samalla viimeiset runot. Kaikkihan voi päättyä yhtä nopeasti kuin alkoikin. Mutta joka tapauksessa: ”Olkoot usko, toivo ja rakkaus elämämme kaunistus!” 


Op. 160

Opuksen 160 kuusi laulua on sävelletty elo-syyskuun vaihteessa 2020. Laulujen runot ovat Haavan neljännestä kokoelmasta Lained vuodelta 1906. Tarkkaan ottaen vain runoista toinen, Sügiseroosid, neljäs, Kas on see koit, ja viides Mu kodumaa, ovat mukana kokonaisina. Muiden laulujen yksittäisten säkeistöjen ajattelen toimivan "tiivistelminä" runoistaan. Laulut voivat muodostaa sarjan, myös valikoiden. Sarjan avaus Kas tahad tulla minuga on syntynyt samannimisen runon kahteen viimeiseen säkeistöön. Runon Laula mulle unelaulu aloitus on puolestaan kuin motto kertomukselle, joka sitä seuraa. Nelisäkeistöinen runo on kyllä laulettavissa kokonaankin, kun laulu kerrataan muiden säkeistöjen sanoin. Nytkin sen musiikki kertautuu, sillä olen sijoittanut perätysten alkukielisen säkeistön ja sen suomennoksen, kuin osoittamaan, miten läheisiä kielemme ovat. (Tätä laulua voi laulaa myös varhaisemman runon Uinu sanoin*.) Päätöslaulu Elu lehvitab tiibu on taas viimeinen säkeistö runosta Kui surm lehvitas tiibu. Tämän kertomuksen päätös tuntuu itsenäiseltä ja yleispätevältä. Näin kaikki kuusi runoa laulavat kaipuusta ja toivosta, yleisesti ja yhteisesti. Laulut ovat esitettävissä sekä viroksi että suomeksi.










Laulun Kas tahad tulla minuga vironkielinen versio:


*) Anna Haavan runo Uinu (kokoelmasta vuodelta 1888) voidaan pienin kadenssimuutoksin laulaa laulun Laula mulle unelaulu sävelitystä lainaten:


Opus 161
Opuksen 161 kolme kuorolaulua kertovat luonnosta kuvaten samalla ihmisluontoa. Runot ovat Anna Haavan kokoelmasta Lained vuodelta 1906. Laulut syntyivät syyskuussa 2020, Aila-myrskyn vanavedessä.

Lauluista ensimmäinen kertoo keväästä ja laakson satakielestä, luonnon kauneudesta ja ihmisten heräämisestä, lopulta myös kevään ikuisesta kaipuusta.

Toisessa laulussa ollaan keskellä ukkosmyrskyä. Salamat välähtelevät pilviä halkaisten. Miten tästä selvitään? Yllättäen salamoiden kohdatessa ne antavatkin toisilleen suudelman palavin huulin.


Sarjan kolmannen laulun nimi voitaisiin kääntää vaikkapa "olipa kerran". Siinä kaksi altista sielua muistaa aikaa, jolloin kommunikointiin ei tarvittu sanoja, kun jo silmät kertoivat kaiken. Laulussa on hellää itseironiaakin: olimme niin vapaat, suuret ja korkeat, ja hengen loistomme nousi taivaisiin! Taisimme elää satua, me illan hämärä ja aamun koitto!