Useat modernit Buxtehuden urkuteosten nuottilaitokset on kirjoitettu kolmelle viivastolle, vaikka lähteet puoltavat kahden viivaston käyttämistä, jolloin satsin lukeminen olisi helpompaa ja soittaja voisi itse päättää, milloin jakaa äänet sormiolle ja jalkiolle. Harald Vogel on levytyksissään radikaalisti supistanut jalkion käyttöä varsinkin fuugataitteissa. Tämän ansiosta soittoergonomia paranee ja muodon rakentaminen ja sointivärien valinta löytävät uusia vaihtoehtoja.

Esim. Breitkopfin laitos Buxtehuden preludista G-duuri (EB 6661, s. 62-) edellyttää bassoäänen soittamista jalkiolla koko teoksen ajan. Näin tahdista 44 alkaen joudutaan aivan epätavalliseen jalkion äänialaan.

Kieltämättä kyseisen satsin kirjoittaminen nykyklaavein kahdelle viivastolle tuottaa pulmia, mutta sen soittaminen ainakin näitten tahtien osalta on luonnollisinta sormiokudoksena. (Sama Breitkopfin laitos ehdottaa jalkiota tahteihin 51 - 53. Vaikka basso soittaakin kyseisissä tahdeissa teeman vasta-aihetta, joka loppua kohden tulee yhä tärkeämmäksi, soittaisin sen vielä tässä vaiheessa sormiolla.)

Harald Vogel soittaa teoksen levysarjassaan (levymerkki MDG) herkullisesti pienillä uruilla (vaikkakin pääosin muhkealla plenolla), joissa jalkio on vain liitejalkio ja apuna silloin, kun satsin ylettämisessä on vaikeuksia tai kun soitetaan urkupisteitä, jolloin molemmat kädet vapautuvat huolehtimaan liikkuvammasta kudoksesta. Håkan Wikman taas osoittaa suurten Myyrmäen kirkon urkujen ääressä (levymerkki Alba), kuinka teoksen voi soittaa myös kamarimusiikinomaisesti. (Sekä Vogelin että Wikmanin levytyksessä fuugan tempo on aika nopea; perusteltua olisi varmaan kokea myös leveämmän tempon suggeroiva teho!) Rohkenen tarjota käyttöösi myös lyhennetyn version tästä hienosta fuugasta!

Ks. lisää fuugasta hakusanasta preludi!